Ihan aluksi voisin kertoa, että etsiskelin itselleni jo psykoterapeuttia ja kävinkin muutamilla tapaamisilla. Löysin melko hyvän ehdokkaan, jonka kanssa olimme alustavasti sopineet käynnistä.
Mulla on aikaisempaa historiaa Diacorin yhden psykologin kanssa, jonka kanssa oli noin vuosi sitten puhetta, että tarpeen tullen voin käydä hänen vastaanotollaan ja häneltä voisi mahdollisesti saada B-lausunnon Kelan korvausoikeuden hakemista varten. Tämä korvausoikeus takaa siis sen, että Kela kustantaa tietyn prosentuaallisen osan terapiakäynneistä ja itselleni jäisi maksettavaksi omavastuuosa, joka ei ollut loppujen lopuksi mikään älytön summa.
Varasin käynnin Diacorin psykologille ihan omakustanteisesti. Kävi kuitenkin, niin, että lääkäri pisti lähetteen hoidon tarpeen arvioon, jossa selvitetään perusteellisesti, että mikä mulla on. Näin vältetään se, että mua hoidetaan väärin menetelmin, väärillä lääkkeillä ja väärästä syystä.
Olin jo henkisesti niin valmistautunut terapiaan, että tämä pääsi vähän yllättämään. Sain esitäytettävät lomakkeet, jossa kysyttiin viimeisen viikon aikana olleet fiilikset ja kirjattiin ylös lähimmäiset, joihin listasin mieheni ja äitini. Tähän hoidon arvioon kuuluu myös labranäytteet, jotka käsiteltiin tämän päivän tapaamisessa.
Tapaamisessa oli mukana lääkäri, sairaanhoitaja ja sosiaalityöntekijä ja se kesti tunnin. Kuvittelin tapaavani henkilöt yksitellen, vaikka eihän se käy järkeen ollenkaan. Olin kuitenkin hieman sokissa, kun huoneessa olikin kolme ihmistä, joiden edessä piti avautua ja purkaa tunteitaan. Itku tuli, mikä on tietty omasta mielestä supernoloa. Mun on välillä vaikea itkeä miehenikin edessä, jonka takia se usein tapahtuu tyynyn takana tai peiton alla piilossa. :D
Juteltiin historiasta, fiiliksistä, mitä töitä oon tehnyt, miten opsikellut ja miten ne on sujunut. Mitä muistan nuoruudesta ja siitä, että miten pitkälle nää mun olot ylttää. Tosi henkilökohtaisia asioita, mistä on vaikea puhua jo läheisille saatika sitten tuntemattomille. Kaikki kolme olivat kuitenkin tosi ymmärtäväisiä ja tosi avuliaita, mikä helpotti keskustelua.
Tapaaminen päätyi siihen, että epäilevät keskivaikeaa ahdistuneisuushäiriötä ja kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Arviointi jatkuu vielä kuitenkin vuoden loppuun asti ja käyn keskustelemassa tapaamisissa näiden henkilöiden kanssa (erikseen). Matkan varrella tehdään yhdessä suunnitelmaa jatkoa ja jaksamista varten.
Olo on melko uupunut, mutta ihan jees. :) Voin ehkä vähän olla itsestäni ylpeä, että oon edes tässä pisteessä ja teen näille elämää seuranneille inhottaville asioille jotain, eikö?
Ei kommentteja