Kolhut elämässä vain vahvistavat - vai mitä?

Välillä mietin, että miten ihmeessä mun elämässä voi tapahtua niin vähän ja samalla niin paljon yhtäaikaa. Mieli on yhtä sekasortoa ja kaaosta, kun taas miehen mielestä näytän ulospäin ihan normaalilta ja tasaiselta. Välillä pahoittelen mun huonotuulisuutta ja itkuisuutta ja mies saattaa vaan todeta että ai häh? Mitä huonotuulisuutta?

Noh, aika moni nainen voi näihin asioihin varmaan samaistua ja tietää mistä puhun. Tai siis itse oon ainakin enemmän sellainen vetäytyjä, jos huono olo ärsyttää vatsanpohjassa. Ei jaksa tai halua vastata puhelimeen, ei halua miettiä tai puhua asioista, ei halua tehdä mitään. Ja samalla tekemättömyys vetää ajatukset aian väkisin siihen omaan sekasortoon, jonka haluaisi jollain tavalla turruttaa.

Onneksi mulla on maailman ihanin ja ymmärtäväisin aviomies, joka jaksaa kuunnella mun itkuparkua, kun seinä tulee vastaan ja auttaa siinä itseinhossa mikä tulee, kun tunnen olevani riittämätön. Onneksi mulla on ystävät ja perhe, jotka saa mut väkisinkin hymyilemään ja uskomaan siihen, että löydän vielä mun oman juttuni.

Ja onneksi mulla on leivonta ja tää blogi. Leipominen on mulle tosi terapeuttista. Näen kauniin leivoksen, ehkäpä pääsen jopa maistamaan sitä, mietin ainesosia ja sitä miten voisin kehitellä siitä Maitsumaisemman, luon reseptin, pohdin koristelun, hankin ainekset ja alan hommiin.

Leipoessa mun ajatukset pysyy reseptissä ja suunnitelmassa eivätkä ne poukkoile pitkin seiniä tai niihin ikäviin asioihin. Opin mahdollisesti uutta ja onnistun (vaikkakin välillä useamman yrityksen jälkeen). Luon jotain herkullista ja kaunista ja oon tyytyväinen itseeni. Maistatan luomuksia miehellä, joka ottaa mielellään pestin vastaan ja antaa "kelpovaimo" taputukset takamukselle. :D

Näistä asioista oon muistutellut itseäni nyt pari päivää, jotka ovat olleet vähän rankkoja. Mun työt loppuivat yrityksessä, jossa aloitin myyntiassistentin hommat muutama kuukausi sitten. Kaikki meni ihan okei ja hyvillä mielin hyvästeltiin. Tällaiset tilanteet ovat kuitenkin aina jotenkin itsetutkiskelun paikkoja: mitä haluaa tehdä ja missä? Mihin työhön sovin?

Oon jo pidempään pohtinut sitä mahdollisuutta, että leipomisesta tulisi mulle jotain, koska kaikkien näiden vuosien ajan, jo pienestä pitäen, se on ollut asia, mikä on pysynyt, vaikka muu ympärillä on muuttunut.
Ehkäpä oma kahvila? Ehkäpä tilaustöitä? Tarkemmin en osaa vielä sanoa, mutta pointtina se, että nyt on aika ottaa asiaa sarvista kiinni ja tehdä sitä mistä nauttii ja toteuttaa omaa unelmaansa.