Kun leikkaa kiinni

Edellisestä postauksesta on kulunut aikaa jo melkolailla. Täydellistä hiljaiseloa somessa, blogissa ja oikeassa elämässä oli viimeisen postauksen jälkeen täydet kaksi viikkoa. Kolmannella viikolla pystyin sanomaan moi viestaaville kavereille. Nyt oon pystynyt tekemään jo jotain taas blogin eteen.


Jossain mielen ihmeellisessä tilassa jätin muutama kuukausi sitten mun kaikki mielialamömmöt pois kertaheitolla. Uskon, että tällä on osuutta tähän kunnon vesiliukumäkeen. Jälkikäteen on ihan hyvä miettiä niitä fiiliksiä, joita tulee, kun leikkaa oikein kunnolla kiinni. Mulla ei ole tosi pitkään aikaan mennyt noin rytinällä alas, mutta joka kerta sitä yrittää itseään kasvattaa ja oppia jotain, jottei niitä tilanteita pääsisi enää tulevaisuudessa tulemaan.

Vaiheet:
  • Pikkuhiljaa kropassa tuntuu kasvanevaa levottomuutta, joka johtaa rintakehän tasaiseen ahdistukseen ja sellaiseen tilaan, etten pysty hengittämään normaalisti. Pysähdyksiä ja ajatuksella otettuja syväänhengityksiä täytyy ottaa useasti samalla, kun hokee itselleen mantraa, että kaikki on ihan hyvin ja tää menee pian ohi, vaikka niin ei välttämättä käykään.
  • Fyysinen levottomuus ja epänormaaliuden tunne antaa puhtia sille, että päädyn syvemmille vesille. Ruokahalu lähtee ja se vähä ruoka mikä menee alas, ei aina pysy alhaalla. Nukun paljon ja pääosin lääkkeiden avulla toivoen, että huomenna olisi jo parempi päivä. Tässä vaiheessa yleistä tasaisesti pahenevaa ahdistusta on ollut ehkä 5 päivää. Mies kysyy, että oonko ok ja sanoo, että voin puhua, jos haluan, mutta ei ole mitään mitä sanoa.
  • En pysty enää keskittymään mihinkään muuhun kuin siihen itseinhoon, mikä tässä vaiheessa tulee. En vastaa puheluihin, en näe ketään, en käy ulkona ellei ole pakko. Silloinkin pistän feikkiä hymyä naamalle, ettei kaikki huolestuisi. Kaikki sosialisointi tekee sen, että mun vatsa menee huonoksi ja kylmäiki valuu otsalla. Jutellessa ihmisille mietin vain, että näkeekö kaikki, että oon ihan sekaisin. Viikko takanapäin eikä itseinholla ole rajaa.
  • Puoltoista viikkoa mennyt ja tässä vaiheessa alan olla turhautunut ja vihainen itselleni.
    Miksei lääkkeet auta? Miksei ulkoilu auta? Miksei mikään auta?
    Oon olotilaan uupunut, väsynyt ja epätoivoinen. Otan yhteyttä kriisipuhelimeen, koska olen varma, että sekoan. Lyhyen keskustelun jälkeen ja kuuntelijan avulla saan itseni hieman rauhoittumaan, otan Opamoxin ja menen päiväunille.
  • Pari viikkoa takana ja huomaan että olo ei ole enää niin paha kuin eilen. Jo pieni hölläys tuntuu ihan taivaalliselta ja tästä eteenpäin päivät alkavat tuntua kevyemmiltä. Tästä menee kuitenkin vielä viikko ennen kuin pystyn taas nauramaan, olo on virkeä ja saan ajatukset leivontaan sekä blogiin. Kaverit ja äiti udelleet tiuhasti, että mikä on blogin tilanne.

Moni voi ajatella, että no just joo kyseessä oli vaan kaksi viikkoa. Mutta ootteko ikinä kokeneet kahden viikon ajan putkeen sellaista olotilaa, kun seisot pilvenpiirtäjän katon reunalla ja vain odotat sitä, kuinka tuuli horjauttaa? Siltä se nimittäin tuntuu.

Mun äiti on tilanteesta melko tietoinen ja on kysellyt olotilaa tasaisin väliajoin. Mude tuntuu välillä lukevan mua kuin avointa kirjaa, se on aika pelottavaa. Luultavasti se on sitä äidin vaiston taikaa, jolla synkimmätkin salaisuudet saadaan selville. ;)

Hymy on onneksi taas huulilla, lääkitys päiväjärjestyksessä mukana ja psykoterapeutin haku meneillään. 

Suosituksia otetaan vastaan.


2 kommenttia

  1. Hätönen Taina Terveystalo Kampissa on loistava! On tosin psykiatri, mutta mä oon kokenut aina psykiatrit paremmiksi kuin terapeutit.:) ja cipralexit parhaiksi lääkkeiksi, niitä voi syödä rauhassa ja ainakin mulla lopetus ollut aina tosi helppoa. Kolmesti elämän aikana moinen "romahdus" tullut. Todella ikävää, varsinkin se tunne kun luulee oikeesti, että sekoaa. :( Aina niistä selviää kunhan puhuu asiasta ja hakee apua! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisinkin tutustua tuohon lääkkeeseen tarkemmin ja pitää Tuon Hätösen nimen tallessa. Kiitos vastauksesta ja vinkeistä Sirpa! <3

      Poista