Viimeisen postauksen break downin jälkeen olo on ollut parempi. Niin sitä aina alamäkien jälkeen voi kiivetä vain ylöspäin ja uskon, että kevään auringolla ja linnunlaulullakin on varmasti osansa siihen, että mieli piristyy.
Viikottaisesta terapiasta on ollut tosi paljon hyötyä ja pelkkä tieto siitä, että terapia on tietyin väliajoin helpottaa mun ahdistusta ja stressiä. Se, että mulla on joku "puolueeton", jolle voin tosi avoimesti ja rehellisesti kertoa fiiliksistä, peloista ja epävarmuuksista tai vaikka vain itkeä, tekee mulle jotenkin kevyen ja raukean olon.
Itkeminen on mulle kyllä vieläkin tosi vaikeaa, mutta oon huomannut, että on parempi itkeä kuin yrittää padota tunteet sisälle. Joka kerta itkiessä, jota terapiassa on nyt melko useasti tapahtunut, tunnen kuitenkin häpeää ja itkemisen jälkeen mua nolottaa tosi paljon. Herkkyyden ja haavoittuvaisuuden näyttäminen ei tule mulle helpolla, koska oon koko elämäni ajan yrittänyt olla jotenkin vahvempi, mitä olen ehkä oikeasti ollut.
Mun on kuitenkin sanottava, että jokaisen kerran jälkeen tuntuu kuitenkin vähemmän ja vähemmän nololta. Varsinkin, kun mun terapeutti hokee mulle mantroja "itkeminen on ok","saa olla välillä heikko" ja "saa olla surullinen".
Kiipulassakin ollaan oltu tosi ymmärtäväisiä kaikkien asioiden suhteen ja oon voinut kertoa ohjaajille rehellisesti, jos ei ole ollut mun päivä. Meininki siellä on ollut muutenkin huolehtivaista ja ilmapiiri on tosi rauhoittava.
Nyt meillä alkoikin 1,5 viikon välijakso, jolloin etsitään intensiivisemmin työharjoittelupaikkoja ja tehdään hommia vähän itsenäisemmin. Tää passaa mulle vallan mainiosti sillä tän melko huikean muutaman kuukauden tekemisrupeaman jälkeen pieni rauhoittuminen ja "itseensä keskittyminen" onkin paikallaan.
Ja hei vauvakutsuista ja polttareista on tulossa omat postauksensa sitten ajallaan, mutta alla yhdet sneak peek kuvat! ;)
 |
| Vauvakutsut. Kuva: Rise and Sparkle |
 |
| Polttarit. |
Oon samaa mieltä siitä, että on helpottavaa päästä purkamaan ajatuksiaan terapiassa. Omalle miesystävälle samoista asioista puhuminen on paljon vaikeampaa jo pelkästään tunnesiteen vuoksi. Omilla vahingoittavilla ajatuksilla ei tahtoisi aiheuttaa toiselle pahaa mieltä, mutta toisaalta niille ajatuksille ei voi mitään. Siksi on tärkeää puhua avoimesti "ei niin tutulle ihmiselle" omasta pahasta olosta, sillä ammattilaisessa ne eivät herätä samanlaisia reaktioita. Itse olen itkenyt terapiassa vain kerran, vaikka omalla ajallani itken päivittäin yms. Koen oman haavoittuvaisuuteni terapiassa häpeällisenä ja koetan kivettää itseni tuoksi ajaksi. Ei varmaankaan kovin fiksua, mutta en osaa toimia mitenkään muutoin. Hyvää kevättä ja parempia päiviä :)
VastaaPoistaKiitti ihanasta kommentista. Oon ihan samoilla linjoilla sun kanssa. Terapiassa ei tarttee miettiä mitä sanoo ja miten sanoo, vaikka kyllä sitä vieläkin väkisin meinaa kaunistella asioita sen loukkaamisen pelossa, vaikka eihän terapeutti mistään loukkaannu. Joka kerta on kuitenkin helpompaa! Ihanaa kevättä myös sinne.
PoistaMäkään en aina viitsi "kuormittaa" läheisiä liikaa, ettei mun fiilikset "tartu". Onneksi mäkin on näin iän myötä tullut sinut sen asian kanssa, et välillä oon pillittävä nössö. :D Mulla tosin käynyt tuuri siinä, että mun työkamut ja pomo on ihan huippuka ja jos töissä ahdistaa tai tulee paniikki, ilmoitan vain, et "meen nyt hetkeks itkemään ja puhaltelemaan paperipussiin". :D toiv löytäisit säkin tosi kivan duunin kivalla työporukalla! <3 Aina joku mulkku työpaikoissa vaanii, mutta meidän duunin mulkku poistui juuri!! Wohoooo! :D
VastaaPoistaMoi taas Sirpa! :D Niin se on jännä juttu,että tunteiden näyttäminen mielletään yhtä kuin "nössöksi". Sama se on mulla, että on ollut tosi vaikeaa näyttää,että oon oikeasti tosi herkkä, mutta harjoituksen myötä oppii näyttämään (ja hyväksymään) niitä omia tunteitaan.
PoistaSun duunikaverit kuulostaa tosi upeilta ja ymmärtäväisiltä. Jaksan uskoa,että se mun tasapaino ja mulle sopiva duunipaikka löytyy vielä jossain vaiheessa! :D